Selvitin perheen roolin yhteiskunnassa

"Perheen tehtävät ja funktiot ovat liian tärkeitä yhteiskunnan olemassaololle yhteiskuntana, että ne voisivat jäädä vain sen jäsenten henkilökohtaiseksi asiaksi. Perheellä on laaja yksityiselämän alue, mutta samanaikaisesti jokaisen perheen elämään kohdistuu erittäin keskitetty sosiaalinen kontrolli. Naapuriryhmät, paikalliset yhdyskunnat, erilaiset erikoistuneet seurat ja instituutiot, toveripiirit ja muut ryhmät kontrolloivat jatkuvasti jokaisen perheen elämän ilmiöitä ja puuttuvat sen elämään välillisesti tai välittömästi, ellei se suorita tehtäviään vakiintuneiden kaavojen mukaisesti"
- Jan Szepanski. Sosiologian peruskäsitteet. Valtion Tiedekustantamo, Varsova 1970

Eipä juuri lisättävää. Huhhuh.

Gradupäivitys #3

Tietotulva ja ajanpuute ovat nostattaneet kaipuun hitauteen. Viimeisimpänä hitausvaatimuksista lienee puhe hitaasta netistä.

"The web designed to appeal to the basest of our intellectual palettes, the salt, sugar and fat of online content web. It’s the scale hard and fast web. The create a destination for billions of people web. The you have two hundred twenty six new updates web. Keep up or be lost. Click me. Like me. Tweet me. Share me. The Fast Web demands that you do things and do them now. The Fast Web is a cruel wonderland of shiny shiny things."

Tekstistä huokuu kaipuu rauhallisuuteen ja rytmiin. Netti on tätä nykyä monille jo niin elimellinen osa arkea, että hitaan netin kaipuussa puhutaan samalla hitaan arjen kaipuusta.

Vanhemmuudessa rytmin, rutiinien ja hitausliikkeiden tarkoittaman hitauden kaipuu on erityisesti läsnä. Ajanpuute on yksi selkeimmin nykyvanhemmuutta määrittelevistä asioista. Kyse ei ole niinkään siitä, että kaivattaisiin enemmän vapaa-aikaa. Vapaa-ajan käsite on ylipäänsä niin hämärtynyt prekaarissa arjessa, että siitä on vaikea puhua. Tärkeää olisi se, että voisi keskittyä johonkin asiaan sopivaksi katsomansa ajan. Töiden tuominen leikkipuiston penkille ei ole toimiva ratkaisu töiden, eikä lapsen kanssa olemisen kannalta. Voi sanoa, että kysymys on valinnoista, mutta seuraavaksi on kysyttävä: millaisessa ympäristössä niitä valintoja tehdään?

Bryan Caplanin ratkaisu ongelmaan (ja erityisesti kansantalouden pelastamiseen) on, että lapsia tulee tehdä enemmän, mutta viettää niiden kanssa vähemmän aikaa ja luopua liiasta yrittämisestä lasten kasvattamisessa. Kaikki on taloustieteilijä Caplanin mukaan geeneistä kiinni, joten valtaosa kasvattamiseen käytetystä ajasta on turhaa. Suunnilleen noin voi kiteyttää pariin lauseeseen hänen teoksensa Selfish Reasons to Have More Kids | Why Being a Great Parent Is Less Work and More Fun (Basic Books, 2011).
Hän kirjoittaa hyvin ja hän on käynyt läpi mittavan määrän tutkimusaineistoa argumentaationsa tueksi. Teos on vakuuttava, mutta ei silti oikein vakuuta. Hänen missionsa on viekoittelevasta kirjan nimestä huolimatta kansantalouden pelastaminen. Kirja ei lopulta tarjoa vastausta siihen, kuinka arjesta selviytyminen lapsen tai lapsien kanssa tulee helpommaksi - tai edes hauskemmaksi. Etenkään, jos oma kokemus ja näkemys vanhemmuudesta ei istu hänen tiukan luonnontieteelliseen katsomukseensa siitä, miten maailma toimii. Kaikesta Caplanin heittämästä tutkimusmassasta huolimatta puhe geenien merkittävyydestä ei uppoa. On yhtä helppo kaivaa vastaava massa muita tutkimuksia, jotka sanovat päinvastaista. Arkinen kokemus ei tue näkemyksiä kummastakaan äärilaidasta. Eikä vieläkään ole löytynyt aikaa tehdä niitä töitä työajalla ja keskittyä leikkimiseen siellä leikkipuistossa. Käytännössä olen omalla kohdallani ratkaissut asian niin, että annan töiden kasaantua. Kuten vaikka tämän nelisen vuotta sitten alulle laitetun gradun.

Gradupäivitys #2

Niin, mitä minä siis teen? Minulle kommentoitiin, että gradupäivityksieni lukeminen olisi hedelmällisempää, jos lukija tietäisi esimerkiksi gradun aiheen. Ehkä, joo. Ja samalla voin hahmotella itsellenikin vielä hiukan hapuilevia tutkimuskysymyksiä. Edelleen korostan, että viihdyttävämpää isyyden/vanhemmuuden analyysia löytyy esimerkiksi blogista How to be a Dad. Omat blogaukseni ovat yhtä paljon muistiinpanoja omaan käyttöön, koska olen huono kirjoittamaan tekstejä, joita ei julkaista.

Olen useassa yhteydessä jo julistanut, että julkaisin graduni johtopäätökset kirjassa ”Yrittäkää edes!” Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa (Jokinen, Könönen, Venäläinen & Vähämäki (toim.), 2011, s. 141). Siinä kirjoitan selvästikin tarkoituksellisen provosoivasti, että isyys on kuollut ja ehdotan, että ilmiselvästi kuolinkouristuksissaan olevalle tiettyyn vanhemmuuden malliin perustuvalle perhepolitiikalle annettaisiin kauan kaivattu eutanasia. Toisaalta arvioin siinä, että niin sanottu Uusi isyys ei sekään ole toimiva malli, mutta toisaalta sen selkeä määrittely on vaikeaa. Loppuun totean, että ”olisi mukavaa, jos olisi taloudellisesti mahdollista sanoa edes palkkatyölle ei”. Viittaan siihen, että esimerkiksi opinnoissa ja vanhemmuudessa riittää jo työtunteja enemmän kuin vuorokaudessa on, ja nukkuminen ja tuotannosta vapaa-aikakin olisivat aika ajoin mukavia.

Jo pelkkä isyyden määrittely on vaikeaa, koska käytettävissä on lähinnä kontrollin ja hallinnan tarpeisiin kehiteltyjä luokitteluja, jotka instituutioiksi jämähtäneinä eivät liiku ajassa mukana. Ne eivät siis kelpaa.
Stephen Williams kirjoittaa artikkelissaan What is Fatherhood? Searching for the Reflexive father vuodelta 2008, että hänen tutkittaviensa isyys muodostuu luovimisesta muuttuvien olosuhteiden ympäristössä. Isyyttä ei ole valittu tarjolla olevien ideaalityyppien joukosta. Isyydestä puhutaan useimmissa artikkeleissa siitä huolimatta kuin se olisi hyvinkin kestävä käsite. Kun vanhemmuus irrotetaan biologiasta, niin käsitteet äiti ja isä alkavat murentua reunoiltaan. Tässä on yksi pohdinnan kohde. Kuten jo tutkimussuunnitelmassani kirjoitan, on tarkoitukseni etsiä ja pohtia toimintatapoja, olosuhteita ja paikkoja, joissa tullaan isäksi, tai vanhemmaksi, koska isyys selvästi rakentuu jokapäiväisessä toiminnassa. Arki on yksi sana sitä kuvaamaan.

Työ ja tuotanto liittyy tähän kaikkeen tietenkin olennaisesti. Isät ovat hyvin näkymätön ryhmä etuaan ajavana ryhmänä, vaikka isyyden kontrolli on olennaisesti työvoiman tuottamista.
Lauren Berlantin kehittelemä julman optimismin käsite auttaa hyvinkin ymmärtämään myös vanhemmuutta. Tavoitteet ja unelmat itse tekevät niiden saavuttamisen mahdottomaksi. Vanhemmuushan toimi yhtenä tehokkaimmista keinoista työmarkkinoille ja finanssikapitalismiin sitomisessa.
Arjen tutkiminen isien kanssa keskustelemalla tarjoaa avaimia usean kysymyksen ruotimiseen:

1. Miten isäksi määritellyt luovivat ristiriitaisen ohjauksen puristuksessa ja mistä he löytävät pakopaikkoja
2. Millaista voisi olla ilmeisesti meneillään olevan murroksen jälkeinen vanhemmuus
3. Miksi isillä juurikaan ole vertaistukiverkostoja tai organisoitumista, ja tarvitaanko sellaista

Nuo eivät välttämättä ole sellaisenaan tutkimuskysymykseni, ainakaan vain nuo. Kuten haastattelurunkoni (joka muuttui hämmentävän perusteellisesti jo ensimmäisen tutkimushaastattelun aikana), elävät nuokin tutkimuksen edetessä. Tästä aiheestahan ei varsinaisesti tutkimalla saa tutkittavia asioita loppumaan.

Gradupäivitys #1

Ei se varmasti kiinnosta ketään, mutta pohdinpa täällä tutkimustyönkin arkea. Otsikko lienee jo aivan tarpeeksi luotaantyöntävä ja toimii kuin ne lukot teinityttöjen päiväkirjoissa. Graduni on kohtalaisen epäkiinnostava muille kuin asianosaisille, mutta nyt kun sain homman kunnolla alkuun, niin tuntuu siltä, että tämän tekeminen on perusteltu ratkaisu.
Alkuperäinen suunnitelma keskusteluryhmän kokoamisesta muuttui haastatteluiksi paljolti käytännön syistä. Ryhmän saaminen kasaan oli vaikeaa. Nyt ensimmäisen haastattelun tehtyäni, tuntuu ratkaisu oikein hyvältä.
En ole tehnyt tutkimushaastattelua sitten kandityön vuosia sitten ja nekin olivat asiantuntijahaastatteluja. Nyt pitää päästä käsiksi tunteisiin ja kokemuksiin eikä niinkään faktoihin. Toki se auttaa, että haastattelen työkseni, mutta melko erilaisia nämä ovat verrattuna mihinkään ennen tekemiini haastatteluihin. Journalistissa haastatteluissa toki kaivellaan esiin ihan saman tyyyppisiä asioita, mutta nyt en ole etsimässä niinkään nasevia lausahduksia ja terävää kärkeä. Siitä huolimatta haastattelutilanne on tuttu ja suhteellisen kodikas. Ryhmän vetämisessä olisi mennyt metodipuolen haltuunottoon huomattavasti enemmän aikaa.

Aineiston keruun lisäksi on toki paljon muutakin. Taitaa tuolla lukemattomien kansiossa olla noin 108 artikkelia odottelemassa. Ja sitten on tuo kaikki painettu kirjallisuus.

Mutta kuten omastani ja monesta muusta tutkimuksesta käy selvästi ilmi, on mahdollisuus keskittyä yhteen asiaan kunnolla silkkaa luksusta tätä nykyä. Ja minulla on koko kesäkuu.