Normipäivä on kriisi

Kun lapsi sairastaa, on säätäminen työnantajien kanssa joskus melkoinen rasite. Tällä kertaa oli sen verran onnea, että olin itsekin tarpeeksi tautinen ottaakseni sairaslomapäivän ihan itseni vuoksi. Päiväkotiin lasta ei tietenkään voi viedä kuumeen vuoksi, mutta lääkärintodistuksen hankkiminen työnantajalle on usein turha ja rasittava projekti. Oman taudin takia voi olla muutaman päivän poissa ilman todistusta, mutta lapsesta se lappu tarvitaan. Lienee jäänne ajoilta, jolloin äiti oli joka tapauksessa kotona hoivaamassa?
Julkiselle mentäessä täytyy varautua usean tunnin jonotukseen kipeän lapsen kanssa ankeassa ympäristössä. Jonon päässä saa sitten diagnoosin, jonka jo tiesi, hoito-ohjeet, jotka jo tunsi ja sen lapun työnantajalle, jonka tarvitsi. Kun kyseessä on perusflunssa, niin tuosta työnantajan sanelemasta käynnistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
On sitä paitsi turhauttavaa tietää kuormittavansa tyhjänpäiten muutenkin ylikuormitettuja hoivatyöntekijöitä.

Okei, kyseessä on epätavallinen tilanne, joten ei pitäisi valittaa. Paitsi, että se ei ole epätavallinen. Se normaaliksi arjeksi kutsuttu on utopiaa, jota koetaan melko ohikiitävinä hetkinä. Jokin poikkeustilanne on päällä niin usein, että siinä ei ole enää mitään poikkeuksellista. Työpaikan vaihto, muutto, sairaus, vesivahinko, autovahinko, hajoavat laitteet, vanhenevat omaiset, ties mikä. Kriisi nykyisessä yhteiskunnassa melko normaali, arkinen tila. Jotkut kutsuvat sitä prekarisaatioksi.
Vaihtelevissa kriiseissä ovat jatkuvasti niin valtio, kunnat, miehet, naiset kuin lapsetkin. Normaali nyt ei vain nykyään oikein ole sellainen asia, jota kukaan mistään juuri koskaan tavoittaisi.
Vieläkö tarvitsee kysyä, miksi ennakkoallekirjoitin kansalaisaloitteen perustulon puolesta?

Helppoutta etsimässä

Ongelmani eri paikkoihin lojumaan kerääntyvistä muistiinpanoista on ollut pahentumaan päin viime aikoina. Kirjoitan tätä vanhalla kannettavalla tietokoneellani, mutta käytössä on myös älypuhelin, ja pöytäkone kotona sekä töissä. Potkaiskaa minua kasseille jos alan käyttämään vielä tablettia noiden lisäksi.
Dropbox on tietenkin tässä suureksi avuksi ja tutustun parhaillaan myös Ubuntun pilvipalvelun Ubuntu Onen mahdollisuuksiin.

Mutta ne ratkaisevat vain osan ongelmasta, jos tiedostot pitää itse asiakseen siirtää sinne. Dropboxin käytettävyys työpöytäkansioineen on toki hienoa ja Ubuntu Onessa voi määritellä minkä vain kansion synkronoitumaan automaattisesti. Yhtälöstä jää silti uupumaan vielä älypuhelin, joka minun tapauksessani on iPhone. Siihen saa Dropboxin ja Ubuntu Onen mobiilisovellukset, mutta jälkimmäiseen voi ladata vain kuvia kameran rullalta (halutessaan sentään automaattisesti) ja edelliseen voi toki ladata puhelimelta monenlaista, mutta automaattinen synkronointi ei ilmeisesti onnistu ainakaan järkevällä tavalla.

Nyt löysin iPhone-sovelluksen nimeltä PlainText, jonka avulla saan luotua tekstitiedostoja puhelimella ja ne synkronoituvat automaattisesti ja nopeasti oman kansioonsa Dropboxissa. Tarkoitus on, että tämä korvaisi puhelimen Muistiot-sovelluksen lyhyiden tekstien, kuten vaikka muistiinpanojen tekemisessä. Tuolta se näyttää puhelimen ruudulla:

Visuaalisesti se on miellyttävän minimalistinen ja katson tuota valkoista kyllä mieluummin kuin muistioiden keltaista.
Linkitys dropboxiin pieksää Muistion ominaisuuden tallentaa sähköpostiin. Dropboxiin pääsee käsiksi nopeammin ja vaivattomammin. Töiden kannalta tuo Word Count -toiminto on suuri etu vertailussa Muistioihin.
Erityisen kätevää on, että synkronointi toimii myös toisinpäin. Jos tallennan Dropboxiin luotuun PlainText-kansioon tekstitiedoston, niin pääseen siihen käsiksi myös puhelimen sovelluksella. Tiedoston perään on vain kirjoitettava se .txt tai muu tiedostojatke, jos sitä ei siinä ole, jotta sovellus ymmärtää sen.

Näyttää siltä, että työpuoli elämästäni helpottui taas hiukan.

Amerikkalainen jalkapallo

Saatan olla jäämässä jenkkifutiskoukkuun. Laji kiehtoo sitä enemmän mitä siihen tutustuu. Lajin seuraaminen on tosin hankalaa ja tarjontaa on vähän, joten aivan helppo addiktio se ei olisi. Ja toisaalta koin samankaltaisia tunteita käytyäni viimeksi Jipon pelissä, joten en ala vielä ostelemaan kanavapaketteja ja valvomaan öitä.
En siis tietenkään puhu pelaamisesta, vaan penkkiurheilusta. Suurimmat ja viimeisimmät syyt ovat nähtävillä 16. päivä ilmestyvässä Uljaassa, jossa on parhaillaan tekeillään oleva juttuni Joensuu Wolvesista. jo pelkästään Joona Sipin ottamien kuvien takia juttuun kannattaa tutustua.

Tarkoitus on enemmänkin ihmetellä tilannetta kuin mainostaa juttua. Amerikkalainen jalkapallohan sisältää paljon asioita, joita voisi periaatteessa halveksia paljonkin. Periamerikkalaisuus, spektaakkeliluonne, väkivaltaisuus.
Jos nyt hakea haluaa, niin sieltähän voi poimia paljon myös fasistisia piirteitä.
Tiukasti ja hyvin taktisesti johdettu joukkue, jossa jokaisella on tarkoin määritelty tehtävä. Pukeutuminen on homogeenistä ja peittää kasvot, jolloin pelaajista tulee massaa. Siitä massasta ei erotuta muulla kuin ylivertaisilla pelisuorituksilla. Ja siinä pelien visuaalisessa kokonaisuudessa on kyllä jotain kaikua viime vuosisadan alkupuolen sotaa ihannoineesta futurismista.
Koko laji näyttää Yhdysvalloissa pyörivän lähinnä spektaakkelin ja markkinoiden ehdoilla,joten mistään "aitoudesta" tai "puhtaudesta" tuskin voi puhua.

Siitä huolimatta oli hienoa seurata harjoituspelejä Joensuu Areenalla. Miksi?

"Se on se kontakti"

Haastateltu pelaaja piti väkivaltaisuutta merkittävänä. Mutta se ei riitä. Sanoisin, että ainakin katsojan näkökulmasta kyse on nörttiyden yhdistymisestä siihen rankkaan fyysisen suorittamiseen. Iso osa pelistä on lähinnä matemaattisten hypoteesien testaamista. Mielenkiinto tulee yksittäisten pelaajien onnistumisesta tai epäonnistumisesta taktiikan noudattamisessa - yleensä epäonnistumisesta.
Toinen seikka on tietenkin se, että downit ovat hyvin lyhyitä ja nopeasykkeisiä. Lisäksi taktiikka on niin tappiinsa hiottu, että pienetkin repeämät siinä saattavat johtaa huikeisiin yksilösuorituksiin, joiden seuraaminen on sykähdyttävää. Monotonisuus ei pääse iskemään missään vaiheessa samalla tavoin kuin vaikka jalkapallossa, etenkin italialaisjoukkueiden pelatessa.

Ongelma lajista innostumisessa on tietenkin tarjonnan puute. Peliä ei taida Suomessa nähdä telkkarista ainakaan millään maksuttomalla kanavalla, eikä addiktio ole todellakaan siinä pisteessä, että maksaisin sen vuoksi kanavapaketista. Streamataankohan niitä pelejä jonnekin verkkoon?
No, ainakin Freefootball.org näyttäisi tarjoavan maksutta pelien livestreameja, mutta perheellisille nuo rapakontakaiset pelit ovat tietenkin hankalina kellonaikoina.

On myönnettävä, että osan viehtymyksestä lajiin varmasti selittää kaapissa muhiva luuranko nimeltä Blood Bowl. Ja ihan vanhan liiton lautapeliversio, eikä mikään konsoli- tai verkkopeli.

Taidelma

Taidelma on nuoremman poikani keksimä termi, joka tarkoittaa taideteosta. Oikeaa sanaa ei muistunut mieleen, joten oli pakko keksiä oma. Kun sitä hiukan miettii, niin on myönnettävä, että se toimii.
Taidelma viestii sanaa taideteos paremmin, jostain prosessissa olevasta, keskeneräisestä ja ehkä myös ristiriitaisesta. Se kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin jähmettynyt ja kivettynyt sana taideteoa.

Kirjoitelma viestii spontaanista, nopeasti kirjoitetusta tekstistä, joka on luultavasti kesken, luonnos. Ajatelma on ajatus tai ajatusrakennelma, jota vasta testataan ja kokeillaan. Kuvaelma on kokonaisuuden muodostava sarja kuvia, joka on tehty tarkoitusta varten, mutta ei lukeudu taideteokseksi, vaan on vähempiarvoinen. Sanan taidelma sisään nuo menevät kaikki erinomaisesti ja ilmaan jää leijumaan vapauden, kokeilemisen ja etsimisen tuntu.

Pitäisikö yliopistolaistenkin ihan suosiolla myöntää tekevänsä tiedelmiä? Ei tiede ole sellaista, joka valmistuu tekemällä. Eikä yhteiskuntakaan.

Muutakin kuin linkkejä

Twitter haastaa kirjoittelemaan lyhyesti ja terävästi. Tai haastaisi, jos siellä tehtäisiin muutakin kuin jaettaisiin linkkejä. Ajatellessa sitä tiedotuskanavana se on tietysti täysin ymmärrettävää, mutta on aina mukavaa jos joku näkee vaivaa saadakseen aikaan hyvän tviittauksen

Unlike Bono, I have just found what I was looking for. It was where I suspected it to be.

— Duncan Collett (@duncancollett) April 5, 2012

Tämäntyyppisiä on mukava bongata. Kaikki kunnia kiinnostavia linkkejä tarjoaville, mutta kai Twitterissäkin voi yrittää sanoa jotain? Tuollainen nokkeluutta ja humoristisuutta tavoitteleva ajatelma on yksi vaihtoehto.

Toinen hyvä tapa tviitata on linkin takaa löytyvien ydinasioiden tiivistäminen tviittiin:

Yli 200 000:lla suomalaisella ulosottovelkoja, keskimääräinen velka 15 600 euroa bit.ly/HR5Hc6

— FinlandInc (@FinlandInc) April 5, 2012

Ei kaikkia linkkejä klikkaa, joten on mukavaa, jos tviittaus itsessään antaa jotain.

Twitter kuulemma tekee läpimurtonsa tänä vuonna Suomessa. Se tarkoittanee luultavasti suomenkielisen tarjonnan kasvaessa myös laadun kasvua. On enemmän mistä valita.
Tällä hetkellä laatua on vähän. Kuvaavaa on, että Image mallaili Tuomas Enbuskea Suomen viralliseksi "hyväksi tviittaajaksi". Minunkin feedini on lähinnä automaattisesti päivittyviä linkkejä. Pitäisi skarpata vähän.

Twitter on sementoinut asemansa kulttuurissa jo melko tukevasti. Modern Language Association vastasi tuolla jo aikaa sitten kysymykseen, kuinka tviittiin viitataan akateemisessa artikkelissa: How do I cite a tweet?

Ei helvetti mikä kuva

Tämä kuva on roikkunut mukana siitä lähtien kun se tarttui mukaan jostain unohtuneesta itäeurooppalaisen poikabändin loputtoman kornista musiikkivideosta, jonka päädyin katsomaan erään itäeurooppalaisen tutun laittaman linkin kautta. Älkää kysykö artistista enempää. En aio etsiä sitä. Se ei kiinnosta,vaan juuri tuo kuva. Se kiehtoo minua.

Minulle ei tarvitse tulla kertomaan, miten tuskastuttavan teiniromanttinen tuo on. Jotain sellaista siinä on, joka jäi kutkuttelemaan. Sellaisia myrskyisiä ja ristiriitaisia tunteita, joita jäljittämällä voi päästä jonnekin. Aloitan tutustumalla Deleuzen luentoihin siitä, mitä Spinoza tarkoitti affektilla. Voi olla, että saan selvitettyä, mikä tuossa hiton kuvassa oikein piinaa minua.

Palaan kertomaan mitä tekstistä jäi käteen. Tämä lienee ihan yhtä hyvä tai huono syy sen lukemiseen kuin muutkin.

Mitä teen?

Miltä isyys tuntuu? Se on yksi selvitettävä asia. Se tietenkin herättää lukemattomia jatkokysymyksiä siitä, miksi se tuntuu siltä kuin tuntuu. Näiden kysymysten parissa painiskelen.
Tänne kirjoittelen lähinnä sellaisia liian pitkiä ja sekavia ajatuksia, joista ei ole teräviksi tviittauksiksi tai statuspäivityksiksi.

Vanhemmuus on ymmärrettävästi yksi koskettava seikka, mutta tutkimuksen kenttänä on kaikki muukin, siksi nimi @akademiklife. Se kaikki ei mene graduun, mutta sekä toimittajan että tutkijan työt, jotka tällä hetkellä näkyvät horisontissa tarkoittavat itseäni kiinnostavien asioiden tutkimista. Uljas maksaa palkkani ja on yksi mahdollistaja. Yhteiskuntatieteiden laitos on toinen. Tulee muitakin.

Nyt on tekeillä artikkeli isyyden tunteista, joten kirjoittelu liittyy paljolti siihen, mutta tulee sivupolkuja. En ajattele kohderyhmää. Tuotan tänne tekstiä tai kuvia. Silloin kun huvittaa.