Saastaisia leluja

Kuluttajarganisaatioiden kansainvälisenä yhteistyönä tehdyn tutkimuksen mukaan kymmenestä suurimmasta lelufirmasta (Bandai, Brio, Disney, Famosa, Hasbro, Lego, Mattell, MGA Entertainment, Playmobil, Simba Dickie) vastuullisin on Hasbro. Kakkosena on Playmobil ja kolmosena Mattel. Esimerkiksi Brio jätti vastaamatta eikä päästänyt tutkijoita tehtaisiinsa. Legokaan ei reagoinut ajoissa tutkimukseen, mutta kun oli liian myöhäistä se ilmoitti, että tehtaalle olisi päässyt.
Simba Dickie, Famosa ja MGA Entertainment eivät kertoneet mitään, päästäneet tutkijoita tehtailleen eikä tietoa löytynyt muutenkaan.

"yhtiöiden salamyhkäisyys näkyy taulukossamme. Masentavat ykkösten rivistöt kertovat siitä, ettei tietoa ole saatu sen paremmin yhtiöiltä itseltään kuin julkisista lähteistä. Japanilaisen Bandain, saksalaisen Simba Dickien, espanjalaisen Famosan ja yhdysvaltalaisen MGA Entertainmentin etiikasta tutkimusryhmä ei saanut mitään selvää. [...] Yksityiskohtaisimmin sosiaalisen vastuun linjauksistaan kertovat Hasbro, Mattel ja Disney. Näistä avoimimmin toimii Hasbro, joka kertoo julkisesti 80 prosenttia toimittajistaan. Sen sijaan Disney kuvaa alihankintaketjuaan liian "monimutkaiseksi", jotta sitä voisi julkistaa. Barbeista, Hot Wheels -autoista ja Fisher Price -leluista tunnettu Mattel julkisti aiemmin kaikki tehtaidensa valvontaraportit, mutta sanalliset kertomukset on sittemmin korvattu pelkillä numeroilla. [...] 10 lelujätistä Famosa ja MGA eivät mainitse ympäristöasioita julkisissa raporteissaan lainkaan. Muut edes ilmoittavat sitoutuvansa ympäristönsuojeluun ja mahdollisesti ympäristöohjelmaan tai -standardiin."
-Kuluttaja 8/2012

Varsinaiseen juttuun pääsee käsiksi tilaamalla tai muuten bongaamalla lehden jostain. Netistä löytyy jotain:
http://www.kuluttaja.fi/fi-FI/edelliset-numerot/2012/8-2012/matkalla-lelutehtaassa/

Palveluammattien kriminalisoinnista

Erilaisten palveluammattien kriminalisoinnista on viime aikoina käyty taas keskustelua. Esimerkiksi Naisasialiitto Unionin lehti Tulva ottaa kymmenvuotisjuhlanumeronsa Ideologisessa vartissa kiivaasti kantaa kieltämisen puolesta. Palveluammateista esimerkiksi siivoustyön kriminalisointi on kysymys, jota täytyy miettiä vakavasti. Sen perusteiksi löytyy runsaasti vakuuttavia argumentteja, mutta toisaalta sitä vastaan on joitakin olennaisia seikkoja, joita ei voi jättää huomiotta.

Siivoustyö on naisvaltainen ala, jossa työntekijöitä kohdellaan usein huonosti, eikä palkkaa voi hyvällä omallatunnolla pitää työn vaativuutta vastaavana. Lisäksi siivoustyönantajat ovat syyllistyneet monenlaisiin rikkomuksiin. Siivoustyöhön liittyy myös oma stigmansa, jonka vuoksi siivoojat ovat usein eriarvoisessa asemassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. On ongelmallista jos heidät nähdään vain uhreina, joihin tulee kohdistaa hallinnallisia toimenpiteitä. Silloin heidän mahdollisuutensa saada oma äänensä mukaan keskusteluun ovat heikot. Sitäkään ei voi jättää huomiotta, että maahanmuuttajat ovat usein eriarvoisessa asemassa kun Suomessa rekrytoidaan ihmisiä siivoustyöhön. Maahanmuuttajille tiedetään asetetun kohtuuttomia kielivaatimuksia. Heiltä on edellytetty täydellistä suomen ja ruotsin kielien osaamista maan kaksikielisyyteen vedoten. Itse olen työskennellyt alalla kesätöissä Pohjois-Suomessa, eikä valtaosa suomalaisista työkavereistani osannut ruotsia nimeksikään. Itse asiassa heidän kielitaitonsa oli keskimäärin olematon muutenkin, vaikka oltiin töissä enimmäkseen ulkomaisia turisteja majoittavassa hotellissa.

Vaikka siivoustyössä on paljon melkein rikollista työntekijän sortoa, en siitä huolimatta ole valmis kieltämään siivouspalvelujen ostoa. Perusteluni liittyy kysymykseen oikeudesta päättää omasta ruumistaan. Siivoustyöhön meneminen oli oma valintani ja sen aikaisilla teinikriteereilläni tienasin siitä hyvin. Jopa paremmin kuin monesta muusta tarjolla olleesta työllistymisvaihtoehdosta.

Siivoustyön organisoimiseen tarvitaan ehkä enemmän sääntelyä, ja erityisesti työntekijöiden mahdollisuutta järjestäytyä ja kamppailla oikeuksistaan tulee tukea. Se olisi hyvin vaikeaa, jos siivouspalvelujen ostaminen kriminalisoitaisiin. Argumentiksi siivoustyön oston kriminalisoinnin puolesta voidaan ottaa esimerkiksi alan naisvaltaisuus. Siinä uusinnetaan patriarkaalisia rakenteita ja alistetaan naisia. Toisaalta on ongelmallista sitoa keskustelua vain yhden kapeasti määritellyn sukupuolen ongelmaksi. Siivoojina miehet ovat vähemmistönä, mutta onko silti kovin reilua jättää heidät huomiotta keskustelussa? Onhan meillä jo maakin, Argentiina, jossa kansalainen saa itse valita sukupuolensa.

Ongelman ydin lienee se, että siivoaminen määrittyy yhteiskunnan normistossa likaiseksi työksi, jota ei palkita erityisen hyvin. Silti siivoustyön oikeutusta ei yhteiskunnan tarvitsisi kyseenalaistaa tekemällä asiakkaista rikollisia.

On myöskin selvää, että siivoustyö ei katoa siivouspalvelujen ostamisen kriminalisoinnilla. Enemmänkin se luultavasti pahentaa siivoojien ennestäänkin heikkoja työoloja. Siivoustyöhön liittyvän selkeästi rikolliseksi määritellyn tai epäeettisen toiminnan suitsiminen onkin sitten jo toinen keskustelu. Sitä ei kuitenkaan tarvitse käyttää oikeutuksena kun kyseessä on siivoojan oikeus päättää omasta ruumiistaan. Likaisen työn stigmasta tulisi pyrkiä eroon.

Kuten lukija jo ymmärtää, on tarkoitukseni osoittaa, että seksityötä on vaikea erotella millään kovin järjellisellä perusteella muista palvelu- ja hoiva-ammateista. Eikä tarkoitukseni ole halveksia tai väheksyä mitään palveluammattia. Myöskään en halua vähätellä sitä, että seksiin liittyy paljon ja suuria sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Meillä on takana monta vuosisataa kestänyt projekti, jossa siitä rakennettiin syntistä ja rumaa ja määriteltiin oikeanlainen seksuaalisuus hyvin tiukasti. Omaehtoisuuden ja autonomisuuden tavoittelu on osin siksikin asia, jota kannattaa tukea.

Samaisen Tulvan jutussa Feminismi = kriminaalipolitiikkaa vai solidaarisuutta? haastateltu Pye Jakobsson ruotsalaisten seksityöntekijöiden järjestö Rose Alliancesta pitää seksin ostokieltoa naisiin kohdistuvana väkivaltana. Ruotsissahan seksin ostaminen on jo rikos. Hän toteaakin:

"Laki on tehnyt seksityöstä piilotetumpaa, luonut turvattomamman ilmapiirin sekä voimistanut seksityöntekijöihin kohdistuvaa stigmaa"

Samassa jutussa mainitaan, että kansainvälinen ihmiskauppaa vastustava järjestö GAATW ei myöskään ole kriminalisointipolitiikkojen kannalla. Järjestön mukaan kriminalisointi heikentää perusoikeuksia ja siirtää huomion pois seksityön taustalla vaikuttavista rakenteellisista tekijöistä.

Exit-hankkeen projektipäällikkö Tanja Auvinen perustelee kriminalisoinnin kannatusta muun muassa väitteellä:

"tasa-arvoisessa yhteiskunnassa naisen ei tarvitse 'valita' seksin myymistä"

Hän lisää, että harva pitää prostituutiota loistavana työmahdollisuutena. Auvinen edustaa ilmeisesti näkemystä, jonka mukaan prostituutio työnä on jotenkin olemuksellisesti aivan erilaista kuin "normaalit" työt. Hän ei ole väärässä todetessaan, että seksin ostaminen pönkittää patriarkaalisia valtarakenteita ja ylläpitää sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Auvinen painottaa, että osa naisista joutuu elämään elämään epäinhimillistä elämää globaalin seksiteollisuuden parissa.

Toisaalta myös siivoustyötä tehdään globaalisti katsottuna paljon orjatyönä. Minun on edelleenkään vaikea löytää sitä olennaista erottavaa tekijää, jonka perusteella juuri seksityön oston kieltäminen olisi perusteltua, mutta muiden mahdollisesti myyjälle nöyryyttävien ja jopa tuhoisien palvelujen ei. Paritus ja alaikäisten hyväksikäyttö ovat asia erikseen, mutta kyllä minä edelleen pysyn kannallani, että jos haluan mennä myymään itseäni tienestien toivossa, niin lainsäätäjän kannalta on väärä ratkaisu heittää asiakkaani vankilaan. Liikutaan ehkä yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tulenaralla alueella, mutta seksityössä varmaankin saa huomattavasti parempaa tuntipalkkaa kuin monessa muussa palveluammatissa, jolloin työaika voi olla lyhyempi. Minusta on voitava kysyä, että eikö seksityö ole joissakin tilanteissa toimeentulon hankkimiseen tarjolla olevista vaihtoehdoista se mielekkäämpi?

Selvitin perheen roolin yhteiskunnassa

"Perheen tehtävät ja funktiot ovat liian tärkeitä yhteiskunnan olemassaololle yhteiskuntana, että ne voisivat jäädä vain sen jäsenten henkilökohtaiseksi asiaksi. Perheellä on laaja yksityiselämän alue, mutta samanaikaisesti jokaisen perheen elämään kohdistuu erittäin keskitetty sosiaalinen kontrolli. Naapuriryhmät, paikalliset yhdyskunnat, erilaiset erikoistuneet seurat ja instituutiot, toveripiirit ja muut ryhmät kontrolloivat jatkuvasti jokaisen perheen elämän ilmiöitä ja puuttuvat sen elämään välillisesti tai välittömästi, ellei se suorita tehtäviään vakiintuneiden kaavojen mukaisesti"
- Jan Szepanski. Sosiologian peruskäsitteet. Valtion Tiedekustantamo, Varsova 1970

Eipä juuri lisättävää. Huhhuh.

Gradupäivitys #3

Tietotulva ja ajanpuute ovat nostattaneet kaipuun hitauteen. Viimeisimpänä hitausvaatimuksista lienee puhe hitaasta netistä.

"The web designed to appeal to the basest of our intellectual palettes, the salt, sugar and fat of online content web. It’s the scale hard and fast web. The create a destination for billions of people web. The you have two hundred twenty six new updates web. Keep up or be lost. Click me. Like me. Tweet me. Share me. The Fast Web demands that you do things and do them now. The Fast Web is a cruel wonderland of shiny shiny things."

Tekstistä huokuu kaipuu rauhallisuuteen ja rytmiin. Netti on tätä nykyä monille jo niin elimellinen osa arkea, että hitaan netin kaipuussa puhutaan samalla hitaan arjen kaipuusta.

Vanhemmuudessa rytmin, rutiinien ja hitausliikkeiden tarkoittaman hitauden kaipuu on erityisesti läsnä. Ajanpuute on yksi selkeimmin nykyvanhemmuutta määrittelevistä asioista. Kyse ei ole niinkään siitä, että kaivattaisiin enemmän vapaa-aikaa. Vapaa-ajan käsite on ylipäänsä niin hämärtynyt prekaarissa arjessa, että siitä on vaikea puhua. Tärkeää olisi se, että voisi keskittyä johonkin asiaan sopivaksi katsomansa ajan. Töiden tuominen leikkipuiston penkille ei ole toimiva ratkaisu töiden, eikä lapsen kanssa olemisen kannalta. Voi sanoa, että kysymys on valinnoista, mutta seuraavaksi on kysyttävä: millaisessa ympäristössä niitä valintoja tehdään?

Bryan Caplanin ratkaisu ongelmaan (ja erityisesti kansantalouden pelastamiseen) on, että lapsia tulee tehdä enemmän, mutta viettää niiden kanssa vähemmän aikaa ja luopua liiasta yrittämisestä lasten kasvattamisessa. Kaikki on taloustieteilijä Caplanin mukaan geeneistä kiinni, joten valtaosa kasvattamiseen käytetystä ajasta on turhaa. Suunnilleen noin voi kiteyttää pariin lauseeseen hänen teoksensa Selfish Reasons to Have More Kids | Why Being a Great Parent Is Less Work and More Fun (Basic Books, 2011).
Hän kirjoittaa hyvin ja hän on käynyt läpi mittavan määrän tutkimusaineistoa argumentaationsa tueksi. Teos on vakuuttava, mutta ei silti oikein vakuuta. Hänen missionsa on viekoittelevasta kirjan nimestä huolimatta kansantalouden pelastaminen. Kirja ei lopulta tarjoa vastausta siihen, kuinka arjesta selviytyminen lapsen tai lapsien kanssa tulee helpommaksi - tai edes hauskemmaksi. Etenkään, jos oma kokemus ja näkemys vanhemmuudesta ei istu hänen tiukan luonnontieteelliseen katsomukseensa siitä, miten maailma toimii. Kaikesta Caplanin heittämästä tutkimusmassasta huolimatta puhe geenien merkittävyydestä ei uppoa. On yhtä helppo kaivaa vastaava massa muita tutkimuksia, jotka sanovat päinvastaista. Arkinen kokemus ei tue näkemyksiä kummastakaan äärilaidasta. Eikä vieläkään ole löytynyt aikaa tehdä niitä töitä työajalla ja keskittyä leikkimiseen siellä leikkipuistossa. Käytännössä olen omalla kohdallani ratkaissut asian niin, että annan töiden kasaantua. Kuten vaikka tämän nelisen vuotta sitten alulle laitetun gradun.

Gradupäivitys #2

Niin, mitä minä siis teen? Minulle kommentoitiin, että gradupäivityksieni lukeminen olisi hedelmällisempää, jos lukija tietäisi esimerkiksi gradun aiheen. Ehkä, joo. Ja samalla voin hahmotella itsellenikin vielä hiukan hapuilevia tutkimuskysymyksiä. Edelleen korostan, että viihdyttävämpää isyyden/vanhemmuuden analyysia löytyy esimerkiksi blogista How to be a Dad. Omat blogaukseni ovat yhtä paljon muistiinpanoja omaan käyttöön, koska olen huono kirjoittamaan tekstejä, joita ei julkaista.

Olen useassa yhteydessä jo julistanut, että julkaisin graduni johtopäätökset kirjassa ”Yrittäkää edes!” Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa (Jokinen, Könönen, Venäläinen & Vähämäki (toim.), 2011, s. 141). Siinä kirjoitan selvästikin tarkoituksellisen provosoivasti, että isyys on kuollut ja ehdotan, että ilmiselvästi kuolinkouristuksissaan olevalle tiettyyn vanhemmuuden malliin perustuvalle perhepolitiikalle annettaisiin kauan kaivattu eutanasia. Toisaalta arvioin siinä, että niin sanottu Uusi isyys ei sekään ole toimiva malli, mutta toisaalta sen selkeä määrittely on vaikeaa. Loppuun totean, että ”olisi mukavaa, jos olisi taloudellisesti mahdollista sanoa edes palkkatyölle ei”. Viittaan siihen, että esimerkiksi opinnoissa ja vanhemmuudessa riittää jo työtunteja enemmän kuin vuorokaudessa on, ja nukkuminen ja tuotannosta vapaa-aikakin olisivat aika ajoin mukavia.

Jo pelkkä isyyden määrittely on vaikeaa, koska käytettävissä on lähinnä kontrollin ja hallinnan tarpeisiin kehiteltyjä luokitteluja, jotka instituutioiksi jämähtäneinä eivät liiku ajassa mukana. Ne eivät siis kelpaa.
Stephen Williams kirjoittaa artikkelissaan What is Fatherhood? Searching for the Reflexive father vuodelta 2008, että hänen tutkittaviensa isyys muodostuu luovimisesta muuttuvien olosuhteiden ympäristössä. Isyyttä ei ole valittu tarjolla olevien ideaalityyppien joukosta. Isyydestä puhutaan useimmissa artikkeleissa siitä huolimatta kuin se olisi hyvinkin kestävä käsite. Kun vanhemmuus irrotetaan biologiasta, niin käsitteet äiti ja isä alkavat murentua reunoiltaan. Tässä on yksi pohdinnan kohde. Kuten jo tutkimussuunnitelmassani kirjoitan, on tarkoitukseni etsiä ja pohtia toimintatapoja, olosuhteita ja paikkoja, joissa tullaan isäksi, tai vanhemmaksi, koska isyys selvästi rakentuu jokapäiväisessä toiminnassa. Arki on yksi sana sitä kuvaamaan.

Työ ja tuotanto liittyy tähän kaikkeen tietenkin olennaisesti. Isät ovat hyvin näkymätön ryhmä etuaan ajavana ryhmänä, vaikka isyyden kontrolli on olennaisesti työvoiman tuottamista.
Lauren Berlantin kehittelemä julman optimismin käsite auttaa hyvinkin ymmärtämään myös vanhemmuutta. Tavoitteet ja unelmat itse tekevät niiden saavuttamisen mahdottomaksi. Vanhemmuushan toimi yhtenä tehokkaimmista keinoista työmarkkinoille ja finanssikapitalismiin sitomisessa.
Arjen tutkiminen isien kanssa keskustelemalla tarjoaa avaimia usean kysymyksen ruotimiseen:

1. Miten isäksi määritellyt luovivat ristiriitaisen ohjauksen puristuksessa ja mistä he löytävät pakopaikkoja
2. Millaista voisi olla ilmeisesti meneillään olevan murroksen jälkeinen vanhemmuus
3. Miksi isillä juurikaan ole vertaistukiverkostoja tai organisoitumista, ja tarvitaanko sellaista

Nuo eivät välttämättä ole sellaisenaan tutkimuskysymykseni, ainakaan vain nuo. Kuten haastattelurunkoni (joka muuttui hämmentävän perusteellisesti jo ensimmäisen tutkimushaastattelun aikana), elävät nuokin tutkimuksen edetessä. Tästä aiheestahan ei varsinaisesti tutkimalla saa tutkittavia asioita loppumaan.

Gradupäivitys #1

Ei se varmasti kiinnosta ketään, mutta pohdinpa täällä tutkimustyönkin arkea. Otsikko lienee jo aivan tarpeeksi luotaantyöntävä ja toimii kuin ne lukot teinityttöjen päiväkirjoissa. Graduni on kohtalaisen epäkiinnostava muille kuin asianosaisille, mutta nyt kun sain homman kunnolla alkuun, niin tuntuu siltä, että tämän tekeminen on perusteltu ratkaisu.
Alkuperäinen suunnitelma keskusteluryhmän kokoamisesta muuttui haastatteluiksi paljolti käytännön syistä. Ryhmän saaminen kasaan oli vaikeaa. Nyt ensimmäisen haastattelun tehtyäni, tuntuu ratkaisu oikein hyvältä.
En ole tehnyt tutkimushaastattelua sitten kandityön vuosia sitten ja nekin olivat asiantuntijahaastatteluja. Nyt pitää päästä käsiksi tunteisiin ja kokemuksiin eikä niinkään faktoihin. Toki se auttaa, että haastattelen työkseni, mutta melko erilaisia nämä ovat verrattuna mihinkään ennen tekemiini haastatteluihin. Journalistissa haastatteluissa toki kaivellaan esiin ihan saman tyyyppisiä asioita, mutta nyt en ole etsimässä niinkään nasevia lausahduksia ja terävää kärkeä. Siitä huolimatta haastattelutilanne on tuttu ja suhteellisen kodikas. Ryhmän vetämisessä olisi mennyt metodipuolen haltuunottoon huomattavasti enemmän aikaa.

Aineiston keruun lisäksi on toki paljon muutakin. Taitaa tuolla lukemattomien kansiossa olla noin 108 artikkelia odottelemassa. Ja sitten on tuo kaikki painettu kirjallisuus.

Mutta kuten omastani ja monesta muusta tutkimuksesta käy selvästi ilmi, on mahdollisuus keskittyä yhteen asiaan kunnolla silkkaa luksusta tätä nykyä. Ja minulla on koko kesäkuu.

Normipäivä on kriisi

Kun lapsi sairastaa, on säätäminen työnantajien kanssa joskus melkoinen rasite. Tällä kertaa oli sen verran onnea, että olin itsekin tarpeeksi tautinen ottaakseni sairaslomapäivän ihan itseni vuoksi. Päiväkotiin lasta ei tietenkään voi viedä kuumeen vuoksi, mutta lääkärintodistuksen hankkiminen työnantajalle on usein turha ja rasittava projekti. Oman taudin takia voi olla muutaman päivän poissa ilman todistusta, mutta lapsesta se lappu tarvitaan. Lienee jäänne ajoilta, jolloin äiti oli joka tapauksessa kotona hoivaamassa?
Julkiselle mentäessä täytyy varautua usean tunnin jonotukseen kipeän lapsen kanssa ankeassa ympäristössä. Jonon päässä saa sitten diagnoosin, jonka jo tiesi, hoito-ohjeet, jotka jo tunsi ja sen lapun työnantajalle, jonka tarvitsi. Kun kyseessä on perusflunssa, niin tuosta työnantajan sanelemasta käynnistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
On sitä paitsi turhauttavaa tietää kuormittavansa tyhjänpäiten muutenkin ylikuormitettuja hoivatyöntekijöitä.

Okei, kyseessä on epätavallinen tilanne, joten ei pitäisi valittaa. Paitsi, että se ei ole epätavallinen. Se normaaliksi arjeksi kutsuttu on utopiaa, jota koetaan melko ohikiitävinä hetkinä. Jokin poikkeustilanne on päällä niin usein, että siinä ei ole enää mitään poikkeuksellista. Työpaikan vaihto, muutto, sairaus, vesivahinko, autovahinko, hajoavat laitteet, vanhenevat omaiset, ties mikä. Kriisi nykyisessä yhteiskunnassa melko normaali, arkinen tila. Jotkut kutsuvat sitä prekarisaatioksi.
Vaihtelevissa kriiseissä ovat jatkuvasti niin valtio, kunnat, miehet, naiset kuin lapsetkin. Normaali nyt ei vain nykyään oikein ole sellainen asia, jota kukaan mistään juuri koskaan tavoittaisi.
Vieläkö tarvitsee kysyä, miksi ennakkoallekirjoitin kansalaisaloitteen perustulon puolesta?

Helppoutta etsimässä

Ongelmani eri paikkoihin lojumaan kerääntyvistä muistiinpanoista on ollut pahentumaan päin viime aikoina. Kirjoitan tätä vanhalla kannettavalla tietokoneellani, mutta käytössä on myös älypuhelin, ja pöytäkone kotona sekä töissä. Potkaiskaa minua kasseille jos alan käyttämään vielä tablettia noiden lisäksi.
Dropbox on tietenkin tässä suureksi avuksi ja tutustun parhaillaan myös Ubuntun pilvipalvelun Ubuntu Onen mahdollisuuksiin.

Mutta ne ratkaisevat vain osan ongelmasta, jos tiedostot pitää itse asiakseen siirtää sinne. Dropboxin käytettävyys työpöytäkansioineen on toki hienoa ja Ubuntu Onessa voi määritellä minkä vain kansion synkronoitumaan automaattisesti. Yhtälöstä jää silti uupumaan vielä älypuhelin, joka minun tapauksessani on iPhone. Siihen saa Dropboxin ja Ubuntu Onen mobiilisovellukset, mutta jälkimmäiseen voi ladata vain kuvia kameran rullalta (halutessaan sentään automaattisesti) ja edelliseen voi toki ladata puhelimelta monenlaista, mutta automaattinen synkronointi ei ilmeisesti onnistu ainakaan järkevällä tavalla.

Nyt löysin iPhone-sovelluksen nimeltä PlainText, jonka avulla saan luotua tekstitiedostoja puhelimella ja ne synkronoituvat automaattisesti ja nopeasti oman kansioonsa Dropboxissa. Tarkoitus on, että tämä korvaisi puhelimen Muistiot-sovelluksen lyhyiden tekstien, kuten vaikka muistiinpanojen tekemisessä. Tuolta se näyttää puhelimen ruudulla:

Visuaalisesti se on miellyttävän minimalistinen ja katson tuota valkoista kyllä mieluummin kuin muistioiden keltaista.
Linkitys dropboxiin pieksää Muistion ominaisuuden tallentaa sähköpostiin. Dropboxiin pääsee käsiksi nopeammin ja vaivattomammin. Töiden kannalta tuo Word Count -toiminto on suuri etu vertailussa Muistioihin.
Erityisen kätevää on, että synkronointi toimii myös toisinpäin. Jos tallennan Dropboxiin luotuun PlainText-kansioon tekstitiedoston, niin pääseen siihen käsiksi myös puhelimen sovelluksella. Tiedoston perään on vain kirjoitettava se .txt tai muu tiedostojatke, jos sitä ei siinä ole, jotta sovellus ymmärtää sen.

Näyttää siltä, että työpuoli elämästäni helpottui taas hiukan.

Amerikkalainen jalkapallo

Saatan olla jäämässä jenkkifutiskoukkuun. Laji kiehtoo sitä enemmän mitä siihen tutustuu. Lajin seuraaminen on tosin hankalaa ja tarjontaa on vähän, joten aivan helppo addiktio se ei olisi. Ja toisaalta koin samankaltaisia tunteita käytyäni viimeksi Jipon pelissä, joten en ala vielä ostelemaan kanavapaketteja ja valvomaan öitä.
En siis tietenkään puhu pelaamisesta, vaan penkkiurheilusta. Suurimmat ja viimeisimmät syyt ovat nähtävillä 16. päivä ilmestyvässä Uljaassa, jossa on parhaillaan tekeillään oleva juttuni Joensuu Wolvesista. jo pelkästään Joona Sipin ottamien kuvien takia juttuun kannattaa tutustua.

Tarkoitus on enemmänkin ihmetellä tilannetta kuin mainostaa juttua. Amerikkalainen jalkapallohan sisältää paljon asioita, joita voisi periaatteessa halveksia paljonkin. Periamerikkalaisuus, spektaakkeliluonne, väkivaltaisuus.
Jos nyt hakea haluaa, niin sieltähän voi poimia paljon myös fasistisia piirteitä.
Tiukasti ja hyvin taktisesti johdettu joukkue, jossa jokaisella on tarkoin määritelty tehtävä. Pukeutuminen on homogeenistä ja peittää kasvot, jolloin pelaajista tulee massaa. Siitä massasta ei erotuta muulla kuin ylivertaisilla pelisuorituksilla. Ja siinä pelien visuaalisessa kokonaisuudessa on kyllä jotain kaikua viime vuosisadan alkupuolen sotaa ihannoineesta futurismista.
Koko laji näyttää Yhdysvalloissa pyörivän lähinnä spektaakkelin ja markkinoiden ehdoilla,joten mistään "aitoudesta" tai "puhtaudesta" tuskin voi puhua.

Siitä huolimatta oli hienoa seurata harjoituspelejä Joensuu Areenalla. Miksi?

"Se on se kontakti"

Haastateltu pelaaja piti väkivaltaisuutta merkittävänä. Mutta se ei riitä. Sanoisin, että ainakin katsojan näkökulmasta kyse on nörttiyden yhdistymisestä siihen rankkaan fyysisen suorittamiseen. Iso osa pelistä on lähinnä matemaattisten hypoteesien testaamista. Mielenkiinto tulee yksittäisten pelaajien onnistumisesta tai epäonnistumisesta taktiikan noudattamisessa - yleensä epäonnistumisesta.
Toinen seikka on tietenkin se, että downit ovat hyvin lyhyitä ja nopeasykkeisiä. Lisäksi taktiikka on niin tappiinsa hiottu, että pienetkin repeämät siinä saattavat johtaa huikeisiin yksilösuorituksiin, joiden seuraaminen on sykähdyttävää. Monotonisuus ei pääse iskemään missään vaiheessa samalla tavoin kuin vaikka jalkapallossa, etenkin italialaisjoukkueiden pelatessa.

Ongelma lajista innostumisessa on tietenkin tarjonnan puute. Peliä ei taida Suomessa nähdä telkkarista ainakaan millään maksuttomalla kanavalla, eikä addiktio ole todellakaan siinä pisteessä, että maksaisin sen vuoksi kanavapaketista. Streamataankohan niitä pelejä jonnekin verkkoon?
No, ainakin Freefootball.org näyttäisi tarjoavan maksutta pelien livestreameja, mutta perheellisille nuo rapakontakaiset pelit ovat tietenkin hankalina kellonaikoina.

On myönnettävä, että osan viehtymyksestä lajiin varmasti selittää kaapissa muhiva luuranko nimeltä Blood Bowl. Ja ihan vanhan liiton lautapeliversio, eikä mikään konsoli- tai verkkopeli.

Taidelma

Taidelma on nuoremman poikani keksimä termi, joka tarkoittaa taideteosta. Oikeaa sanaa ei muistunut mieleen, joten oli pakko keksiä oma. Kun sitä hiukan miettii, niin on myönnettävä, että se toimii.
Taidelma viestii sanaa taideteos paremmin, jostain prosessissa olevasta, keskeneräisestä ja ehkä myös ristiriitaisesta. Se kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin jähmettynyt ja kivettynyt sana taideteoa.

Kirjoitelma viestii spontaanista, nopeasti kirjoitetusta tekstistä, joka on luultavasti kesken, luonnos. Ajatelma on ajatus tai ajatusrakennelma, jota vasta testataan ja kokeillaan. Kuvaelma on kokonaisuuden muodostava sarja kuvia, joka on tehty tarkoitusta varten, mutta ei lukeudu taideteokseksi, vaan on vähempiarvoinen. Sanan taidelma sisään nuo menevät kaikki erinomaisesti ja ilmaan jää leijumaan vapauden, kokeilemisen ja etsimisen tuntu.

Pitäisikö yliopistolaistenkin ihan suosiolla myöntää tekevänsä tiedelmiä? Ei tiede ole sellaista, joka valmistuu tekemällä. Eikä yhteiskuntakaan.

Muutakin kuin linkkejä

Twitter haastaa kirjoittelemaan lyhyesti ja terävästi. Tai haastaisi, jos siellä tehtäisiin muutakin kuin jaettaisiin linkkejä. Ajatellessa sitä tiedotuskanavana se on tietysti täysin ymmärrettävää, mutta on aina mukavaa jos joku näkee vaivaa saadakseen aikaan hyvän tviittauksen

Unlike Bono, I have just found what I was looking for. It was where I suspected it to be.

— Duncan Collett (@duncancollett) April 5, 2012

Tämäntyyppisiä on mukava bongata. Kaikki kunnia kiinnostavia linkkejä tarjoaville, mutta kai Twitterissäkin voi yrittää sanoa jotain? Tuollainen nokkeluutta ja humoristisuutta tavoitteleva ajatelma on yksi vaihtoehto.

Toinen hyvä tapa tviitata on linkin takaa löytyvien ydinasioiden tiivistäminen tviittiin:

Yli 200 000:lla suomalaisella ulosottovelkoja, keskimääräinen velka 15 600 euroa bit.ly/HR5Hc6

— FinlandInc (@FinlandInc) April 5, 2012

Ei kaikkia linkkejä klikkaa, joten on mukavaa, jos tviittaus itsessään antaa jotain.

Twitter kuulemma tekee läpimurtonsa tänä vuonna Suomessa. Se tarkoittanee luultavasti suomenkielisen tarjonnan kasvaessa myös laadun kasvua. On enemmän mistä valita.
Tällä hetkellä laatua on vähän. Kuvaavaa on, että Image mallaili Tuomas Enbuskea Suomen viralliseksi "hyväksi tviittaajaksi". Minunkin feedini on lähinnä automaattisesti päivittyviä linkkejä. Pitäisi skarpata vähän.

Twitter on sementoinut asemansa kulttuurissa jo melko tukevasti. Modern Language Association vastasi tuolla jo aikaa sitten kysymykseen, kuinka tviittiin viitataan akateemisessa artikkelissa: How do I cite a tweet?

Ei helvetti mikä kuva

Tämä kuva on roikkunut mukana siitä lähtien kun se tarttui mukaan jostain unohtuneesta itäeurooppalaisen poikabändin loputtoman kornista musiikkivideosta, jonka päädyin katsomaan erään itäeurooppalaisen tutun laittaman linkin kautta. Älkää kysykö artistista enempää. En aio etsiä sitä. Se ei kiinnosta,vaan juuri tuo kuva. Se kiehtoo minua.

Minulle ei tarvitse tulla kertomaan, miten tuskastuttavan teiniromanttinen tuo on. Jotain sellaista siinä on, joka jäi kutkuttelemaan. Sellaisia myrskyisiä ja ristiriitaisia tunteita, joita jäljittämällä voi päästä jonnekin. Aloitan tutustumalla Deleuzen luentoihin siitä, mitä Spinoza tarkoitti affektilla. Voi olla, että saan selvitettyä, mikä tuossa hiton kuvassa oikein piinaa minua.

Palaan kertomaan mitä tekstistä jäi käteen. Tämä lienee ihan yhtä hyvä tai huono syy sen lukemiseen kuin muutkin.

Mitä teen?

Miltä isyys tuntuu? Se on yksi selvitettävä asia. Se tietenkin herättää lukemattomia jatkokysymyksiä siitä, miksi se tuntuu siltä kuin tuntuu. Näiden kysymysten parissa painiskelen.
Tänne kirjoittelen lähinnä sellaisia liian pitkiä ja sekavia ajatuksia, joista ei ole teräviksi tviittauksiksi tai statuspäivityksiksi.

Vanhemmuus on ymmärrettävästi yksi koskettava seikka, mutta tutkimuksen kenttänä on kaikki muukin, siksi nimi @akademiklife. Se kaikki ei mene graduun, mutta sekä toimittajan että tutkijan työt, jotka tällä hetkellä näkyvät horisontissa tarkoittavat itseäni kiinnostavien asioiden tutkimista. Uljas maksaa palkkani ja on yksi mahdollistaja. Yhteiskuntatieteiden laitos on toinen. Tulee muitakin.

Nyt on tekeillä artikkeli isyyden tunteista, joten kirjoittelu liittyy paljolti siihen, mutta tulee sivupolkuja. En ajattele kohderyhmää. Tuotan tänne tekstiä tai kuvia. Silloin kun huvittaa.