Ei se varmasti kiinnosta ketään, mutta pohdinpa täällä tutkimustyönkin arkea. Otsikko lienee jo aivan tarpeeksi luotaantyöntävä ja toimii kuin ne lukot teinityttöjen päiväkirjoissa. Graduni on kohtalaisen epäkiinnostava muille kuin asianosaisille, mutta nyt kun sain homman kunnolla alkuun, niin tuntuu siltä, että tämän tekeminen on perusteltu ratkaisu.
Alkuperäinen suunnitelma keskusteluryhmän kokoamisesta muuttui haastatteluiksi paljolti käytännön syistä. Ryhmän saaminen kasaan oli vaikeaa. Nyt ensimmäisen haastattelun tehtyäni, tuntuu ratkaisu oikein hyvältä.
En ole tehnyt tutkimushaastattelua sitten kandityön vuosia sitten ja nekin olivat asiantuntijahaastatteluja. Nyt pitää päästä käsiksi tunteisiin ja kokemuksiin eikä niinkään faktoihin. Toki se auttaa, että haastattelen työkseni, mutta melko erilaisia nämä ovat verrattuna mihinkään ennen tekemiini haastatteluihin. Journalistissa haastatteluissa toki kaivellaan esiin ihan saman tyyyppisiä asioita, mutta nyt en ole etsimässä niinkään nasevia lausahduksia ja terävää kärkeä. Siitä huolimatta haastattelutilanne on tuttu ja suhteellisen kodikas. Ryhmän vetämisessä olisi mennyt metodipuolen haltuunottoon huomattavasti enemmän aikaa.
Aineiston keruun lisäksi on toki paljon muutakin. Taitaa tuolla lukemattomien kansiossa olla noin 108 artikkelia odottelemassa. Ja sitten on tuo kaikki painettu kirjallisuus.
Mutta kuten omastani ja monesta muusta tutkimuksesta käy selvästi ilmi, on mahdollisuus keskittyä yhteen asiaan kunnolla silkkaa luksusta tätä nykyä. Ja minulla on koko kesäkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti